Pahinta tässä kaikessa on, että mä en kerro terapeutille tai lääkäreille kaikkea. Mun päässäni tapahtuu asioita ja on ajatuksia joita en kerta kaikkiaan kehtaa myöntää. Tajua niiden olevan älyttömiä, sairaita ja typeriä, mutta silti ne siellä päässä asuu. Hävettää kun tajuaa miten typeriä ajattelee. Psykologisissa testeissä näitä ajatuksia sitten tulikin paperille, mutta psyko väittää etten voi olla niin skitsofreeninen, en osaisi huoneesta ulos jos olisin. Enkä varmasti olekkaan, mutta jokin perä niissä ajatuksissa on, en minä niihin papereihin valehdellut, korkeintaan liioittelin lievästi. Kun makaan yksin sängyssä peiton alla päässäni todellakin pyörii sairaalloisia vainoharhoja. Eikä tarvitse aina olla edes yksin peiton alla. Olen esimerkiksi hyvin vakuuttunut, että kaikki ihmiset joihin koulussa olen tutustunut (about viisi) vihaavat minua tai vähintään pitävät minua omituisena eivätkä halua puhua minulle. Viime jaksossa vieressä istunut tyttö ei takulla tykännyt kun joskus yritin jutella hänelle (en edes tunnilla vaan alussa tai lopussa). Hän on tässäkin jaksossa samassa ryhmässä eikä ole pukahtanutkaan minulle, ei edes moikannut. Tyttö joka istuu tällä hetkellä vieressäni pitää minua varmasti typeränä hikipinkona tai jotain. Hän itse on teini-ikäinen eikä oikein kiinnostunut koulusta. Ei sen puoleen en minäkään hänestä kovin pidä, mutta saattaisin pitää jos en olisi niin varma ettei hän pidä. Takana istuva nainen (jonka parina välillä olen) pitää minua myös typeränä eikä voi sietää kun puhun hänelle. Viime jakson opettaja vihaa minua myös, hän pitää minua vajaavaisena ja epätäydellisenä. Terapeuttini myös pitää minua typeränä eikä häntä vähempää voisi kiinnostaa minun ongelmani. Olen aikas varma, että hän myös juoruaa kaikki kertomani lääkärilleni (jota en ole edes nähnyt puoleen vuoteen) ja ylipäätään koko hoitoryhmälle (joita en ole nähnyt koskaan)!
Oikeastaan siis kaikki joiden kanssa ole päivittäin tekemisissä (livenä) vihaavat minua. Eivät he oikeasti varmaankaan minua vihaa, mutta jostain syystä pääni on vain vakuuttunut asiasta. Ja kun he vihaavat minua, minä vihaan heitä. Mielenterveystoimistossa juoruillaan asioistani ja yritetään keksiä keinoja jolla saada minut ulos koko paikasta. Olen käynyt mtt:ssa kaikkiaan kuusi vuotta (parissa eri paikassa, muuton takia), nyt mtt on päättänyt, että minun on oltava terve. Aivan sama miten minua on hoidettu, mutta kyllähän kuudessa vuodessa kuka vaan saadaan terveeksi vaikka pelkällä sairaslomalla (olen ollut saikulla on off). Tokihan olen lähes koko tuon ajan käynyt terapeutilla, mutta monesti se on ollut sellaista hajanaista parin kolmen viikon välein, välillä on ollut pitkiä taukoja (max 9kk), jatkuvaa odottelua eri hoitopaikkoihin ja "tutkimuksiin". Väitän itse jatkuvasti etten ole työkykyinen, mutta he väittävät vastaan. Ja nyt kun psykologisissa testeissä todettiin muistini ja älykkyyteni normaaliksi niin ei ole mitään syytä epäillä ettenkö olisi työkykyinen. Sehän se työkyvyn määritteleekin. En pääse enää ikinä sairaslomalla tai kuntoutustuelle masennuksen takia, koska minusta tehdään terve vaikka väkisin. Kaippa mtt olettaa, että voi olla vajaakuntoinen, käydä siis terapiassa, mutta olla työelämässä, tehdä vaikka jotain pientä osa-aikaista työtä, kuten psyko ehdotti. Karu totuus vain on, että joko sinä olet sairas tai terve. Joko elät sairaspäivärahalla/kuntoutustuella/tms tai sitten olet työtön/työelämässä 40h/vk. Ei työtön käy kivassa osa-aikatyössä, koska siinä menee tuet ja elää kituutat pelkällä osa-aikatyön palkalla (jolla ei elä, sen jokainen tietää). Mielellänihän minä menisin tekemään alle 10h viikossa, mutta ei se kovin motivoivaa ole kun vähenee tuet heti. Jos työkkärille työllä tehty kaksi euroa miinustaa tukia euron..ja sitten sossusta saa 160e kuussa, niin joutuisi tekemään töitä sellaisen 400e kuussa ennen kun pääsisi "voitolle". Siihen saa tehdä aika monta tuntia.
Äh, nyt mä alan tapani mukaan valua täysin sivuraiteille.

Niin. Siis. Ihmiset vihaavat minua ja minä heitä. Mtt juonii selkäni takana. Ne ihmiset jotka minusta vielä pitävät (pari ystävää) varmasti säälivät ja pudistelevat päätään minun typeryydelleni. En siis usko, että kukaan ajattelee minusta puhtaasti positiiviseen sävyyn. Ei edes isäni, hänkin varmasti kiroilee kun jatkuvasti pyydän rahaa lainaan enkä maksakkaan takaisin. Pistin muuten tänään yli 50e ruokakauppaan, en tajua kuinka sen tein. Tuntuu vaan, että pää hajoaa kaiken tämän vainoharhaisuuden keskellä. Tai oikeastaan sen suhteen, että hävettää omat ajatukset. Kierrän kehää kun koira joka juoksee häntänsä perässä, enkä pääse tästä eroon. Mjoo, lisää myöhemmin.